Aloitin salitreenit viitisen vuotta sitten ja pitkään joukkuelajia harrastaneena itsenäisenä yksilönä totesin vihdoin löytäneeni sen oman juttuni. Sain päättää aikatauluistani ja treenien sisällöistä itse, kulutin energiaa ainoastaan oman suoritukseni tekemiseen ja pääsin työstämään heikkouksiani ilman painetta epäonnistumisesta. Ihanaa!
Parin vuoden jälkeen homma alkoi kuitenkin tökkiä. Olin alkanut pitää treeneistä ihan eri syistä kuin alun perin ja kaipasin vaihtelua itse tekemiseen. Salilla käynti ei ollut enää pelkkä harrastus, vaan siitä oli tullut elämäntapa. Tunsin itseni vahvemmaksi kuin koskaan ja suoriuduin sekä työpäivistä että arkiaskareistani puolet aiempaa tehokkaammin. Unenlaatuni oli parantunut ja itsetuntoni kohentunut. Koin onnentunteen aina kun ylitin itseni treeneissä ja ajattelin pystyväni mihin vain.
Mutta kuten sanottu, jotain puuttui. Tätä voisi verrata vaikkapa hampaiden pesemiseen – haluamme valkoisen purukaluston ilman reikiä, mutta se ei onnistu ilman pitkäveteistä harjaussessiota. Treeneistäni oli hyvää vauhtia tulossa yhtä tylsiä.
Sitten tulin Konalan TFW:lle hurrikaaniin. Ensimmäinen ohje – tai käsky – jonka rekisteröin, oli että kaveria pitää aina kannustaa. ”Minkä takia sitä nyt noin painotetaan? Ei minua ainakaan tarvitse turhan takia kehua”, ajattelin.
Treeni alkoi ja lähdin pinkomaan sprinttiä. Kaikki huusivat kilpaa tsemppihuutoja treenipareilleen ja minä yritin vain selviytyä koitoksesta parhaani mukaan. Vaaditut liikkeet tehtyäni lähdin toiselle kierrokselle. Puolessa välissä sprinttiä hyydyin ja vauhtini alkoi hiipua. Yhtäkkiä kuulin, kun joku lausui nimeni ja totesi rohkaisevaan sävyyn, että jaksaisin kyllä painaa loppupätkän täysillä. Ja ihmeen kaupalla vipinää todellakin tuli kinttuihin! Tajusin heti, minkä takia kannustaminen on niin tärkeää.
Ennen kuin ehdin ”hallussa” sanoa, olin jo ihan koukussa TFW-metodiin. Yritin vielä käydä treenaamassa yksin, mutta totesin sen olevan lähes turhaa – olinhan nähnyt, mihin oikeasti pysytyn. Siirryinkin pian suosiolla vain TFW-treeneihin.
Kaikki meni oikeastaan paremmin kuin olin kuvitellutkaan – sain jatkaa rakasta saliharrastustani ja samalla kertaa löysin jälleen palon perustekemiseen, jonka luulin kadonneen kokonaan. TFW-tunneilla yhdistyykin sekä yksilötreenaamisen että joukkuetreenaamisen parhaat puolet: tärkein tehtävämme on tsempata toisiamme ja se onnistuu helpoiten niin, että annamme itse parhaamme. Ihan win-win-tilanne siis!
